Totuushan on nyt se, että minä kadehdin nuorisoa kuin viimeistä päivää. Heidän ihanaa, virkistävää ja heittäytyvää suhdettaan maailmaan ja kirkasta katsastustapaa sen yli. Itse olen sydämessäni ikuisesti 16. 16 oli paras ikä. Silloin oli vanhempi, kuin 13 ja nuorempi, kuin 25. Kaikki oli edessä ja uutta ja kaikkeen oli helppo suhatutua kuin varsat: juosta nuuskimaan ja ottaa tärsky sähköaidasta nenukkiin. Nyt kun on oppinut jo jotain elämästä, kuten "älä koskaan luota vanhempiin teatterilaismiehiin", on tullut niin araksi, että suojaa itsensä lähemmältä kosketukselta nopeammin. Sitten karttaa kaikenlaisia mukavia mahdollisuuksia asioille tapahtua.

"Nuoruus on väkevä voima." -Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Yksi hyvä puoli siinä tosin on: En anna enää koskaan kenenkään haistatella itselleni. En koskaan ikinä koskaan. 16-vuotiaana sen vielä teki, ihan vaikkapa miellyttämisen haluissaan. Jos kivanoloinen hyvännäköinen, potentiaalinen kundi oli kiinnostunut, niin sitten oli ihan otettu - jopa siitä haistattelusta. Sitä en kaipaa. Juuri päätin lopettaa välit yhteen vanhaan roikkujatuttuun, jolle joksus nuorempana pidin seuraa (köhköh) ja nyt vanhempana, kun kulin siitä taas, se haistatteli mulle. Näin poistuu kaverisuhde facebookissa: *pums*, näin puhelinnumero: *pums* (joka toisaalta olisi kannattanut säästää, koska siten voi nähdä kuka soittaa) ja suunnitelma vastaukseksi, jos jotain joskus vielä kuuluu suunniteltu: *pums*.

Toisaalta, en kaipaa niitä kohtalokkaita välirikkojakaan. Kun se tekstari tai lappu kaverilta tulee, jossa lukee, "en haluu styylaa enää sun kaa, koska pirkko on ihanampi", se mursi maailman ja kaiken mitä siihen liittyy.....eli...kaiken. Nyt kun en anna, en saa ja säästyn suruilta.

-> Johtopäätös: Aikuisuuden salaisuus on siis KYYNISYYS. Ole kylmä ja paha, *pums*, olet aikuinen. Jeee......?

-Jens