Totuushan on nyt se, etten ole vain puhdasta laiskuuttani tullut tänne vielä esittelemään itseäni. Nimi on Jennifer. Nainen omassa mittakaavassani, ja 21 vuoden edestä hyviä ja pahoja, mutta EHDOTTOMAN arvokkaita, kokemuksia takana. Teatteria harrastanut kahdeksanvuotiaasta lähtien ja vuoden päästä keväällä siitä pitäisi tulla virallisesti ammattikin. Ja sehän on hienoa! Pelottavaa, mutta hienoa.

Olimme tänään tosiaan tanssahtelemassa kaupungilla ja lukemassa ääneen erilaisia lehtiartikkeleja. Kaiken kaikkiaan oli mielestäni hyvin vapauttavaa (varsinkin tanssiminen, on hirvittävän usein tehnyt mieli vaan bailata keskellä katua!) ja yllättävän helppoa. Matkalla kohtauspaikalle jännitti, mutta ei sitten kun otti ensimmäiset tanssiaskeleet. Mutta sen huomasin, etten uskaltanut ottaa katsekontaktia kehenkään. En halunnut nähdä arvostelevia katseita. Ne ei ole kivoja. Toisaalta tekee mielellään kaikkea yllättävää ja ns. hullua, mutta samalla pelkää hirveästi mitä muut ajattelee. Hmm. Todettiin tuossa yksi päivä ryhmän kesken, että hävettää alkaa vasta sitten kun joku kommentoi tai tulee huomauttamaan tekemisistäsi. Kurjaa, että siinä vaiheessa pitää vielä hävetä vaikka on jo ylittänyt itsensä menemällä tekemään mitä ikinä nyt on sitten mennytkin tekemään!

Se on kyllä pirun jännä asia. Se häpeäminen. Jo lapsena opittu ja aikuisiällä ylläpidetty.